L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Montgomeryn rakastetun Anna-sarjan osa Kotikunnaan Rilla (WSOY) ilmestyi Suomessa varsin myöhään 1962, vaikka ensimmäiset Anna-kirjat ilmestyivät Suomessa jo 1920-luvulla. Alkuperäinen teos Rilla of Ingleside oli ilmestynyt kuitenkin yli neljäkymmentä vuotta aikaisemmin 1921. Kerttu Piskosen suomentama minulle ennestään tuttu Kotikunnaan Rilla on lyhennetty versio alkukielisestä kirjasta. Nyt minun oli aika lukea tämä englanninkielinen teos, jota Salla on pohtinut blogissaan pari vuotta sitten. Rilla of Inglesidesta on kirjoittanut myös Montgomery-tutkija Vappu Kannas blogissaan, ja Anna Suominen on tutkinut gradussaan teoksen suomennosta. 

Se, mikä vielä on yllättänyt kirjan vaiheissa, että myös alkukielisestä Rilla of Inglesidesta on tehty lyhennetty versio 1970-luvulla ja nyt lukemani Rilla of Ingleside on siis edelleen lyhennelmä alkuperäisestä teoksesta. Uusi lyhentämätön painos Rilla of Ingleside on ilmestynyt pari vuotta sitten vuonna 2010 Benjamin Lefebvren ja Andrea McKenzien toimittamana. Tämäkin Rilla-kirja minun täytyy vielä lukea!

Rilla of Ingleside-teosta voidaan oikeastaan pitää sotakirjallisuutena, koska se kuvaa ensimmäistä maailmansotaa ja erityisesti kanadalaisten naisten kokemuksia kotirintamalla. Se, mikä tekee asetelmasta mielenkiintoisen, että Montgomery kirjoitti romaanin tytöille ja se kuuluu tyttökirjallisuuden genreen. Myös Suomessa on ilmestynyt talvi- ja jatkosodan aikaista tyttökirjallisuutta, joka on myös sotakirjallisuutta. Voisikohan näitä nimittää tyttöjen sotaromaaneiksi?

Kirjan päähenkilö on Annan sijasta hänen nuorin tyttärensä melkein 15-vuotias Rilla. Hänet kuvataan romaanin alussa turhamaiseksi ja huolettomaksi tytöksi, joka haluaa pitää vain hauskaa. Hän inhoaa ompelemista ja siivoamista eikä kokkaaminen kiinnosta häntä tippaakaan. Lapsista hän ei muiden tyttöjen tapaan välitä lainkaan. Rilla valmistautuu iloisena ensimmäisiin juhliinsa. Englannin julistaessa sodan Saksaa vastaan muuttaa se kuitenkin kaiken, niin Rillan kuin hänen läheistensä elämän. Rillan veljet ja ystävät lähtevät sotaan yksi toisensa perään. Rillasta kasvaa vastuuntuntoinen ja vakava nuori nainen, joka huolehtii koko neljävuotisen ajan adoptoimastaan äidittömästä sotalapsesta (war baby). Hän organisoi Punaisen Ristin tyttöjen toiminnan, kutoo sukkia ja opettelee ruuanlaittoa. Osallistuupa hän värväystoimintaan ja innostaa nuoria miehiä liittymään sotaan.

Kirjan ajankuva kattaa  koko ensimmäisen maailmansodan ajan. Sodan kulusta ja rintaman tapahtumista kerrotaan paljon yksityiskohtaisemmin alkukielisessä kirjassa. Kotirintaman ilmapiiri on painostava, ja vapaaehtoisia nuoria miehiä tarvitaan jatkuvasti mukaan sotaan. Annan poika Walter saa esimerkiksi kirjeen, jossa on höyhen merkkinä hänen pelkuruudestaan. Isänmaallisuuteen kannustetaan ja propagandista sävyä teoksessa ilmaisevat saksalaisten ja keisarin toistuva parjaaminen, heidän nimittäminen hunneiksi ja kauhutarinoiden kertominen, kuten belgialaisten vauvojen pistimellä lävitseminen. Näitä kohtia on jätetty pois suomenkielisessä teoksesta. 

Kotirintaman naiset odottavat tuskaisina ja ahdistuneina uutisia, odottavat sodan loppumista, odottavat miehiään, poikiaan ja veljiään rintamalta kotiin, odottavat monta vuotta. Samalla he huolehtivat ja pitävät kotirintaman pystyssä. Ja silti elämän on jatkuva menetyksistä ja kärsimyksestä huolimatta. Montgomery tavoittaa hienosti kuvauksellaan naisten arkea ja tuntoja sodan olosuhteissa. Kun kaikkien rakastama Anna on enemmän taustalla, niin taloudenhoitaja Susan on sitäkin enemmän äänessä. Herkkä Gertrude jaksaa opettaa lapsia, mutta Rilla on taas kirjan sielukas ja sisukas sankaritar.

"It must be a horrible thing to be a mother in this war - the mothers and sisters and wifes and sweetharts have the hardest times." (Walter)

Rilla of Ingleside tuntuu tummemmalta ja raskaammalta sävyltään kuin suomalainen kevyempi vastineensa Kotikunnaan Rilla. Loppua molemmissa sävyttää toivo ja optimismi paremmasta maailmasta...hmm. Suominen esittää gradussaan, että alkukielisen teoksen lyhentäminen ja tekstin sensuroiminen voi osittain ajatella johtuvan Suomen silloisesta poliittisesta ilmapiiristä sekä lajikonventiosta, jolloin vähemmän politiikkaa ja sotaa sisältävä kirja kiinnostaa myös nuorempiakin tyttölukijoita. Olisikin hienoa, jos nyt uusi ja lyhentymätön painos Rilla of Ingleside vihdoinkin suomennettaisiin kokonaisuudessaan!

Tarkempaa tarkastelua en ole vielä tehnyt käännöksen ja alkukielisen kirjan välillä, mutta jos kutsu käy Prinssi Edwardin saarelle, niin sitten palaan teoksiin taas myöhemmin...

Anni Swan: Sara ja Sarri-kirjat

Villikkotytöt Sara ja Sarri ovat olleet varsin viihdyttäviä ja hauskoja seuralaisia, joiden mukana olen päässyt matkustamaan ympäri Eurooppaa viime päivinä. Ensimmäisessä Sara ja Sarri-kirjassa (WSOY, 1927) tytöt tutustuvat toisiinsa, kun orpo ja köyhä Sarri muuttaa rikkaan ja äidittömän Saran ja tämän isänsä herra Krankin luokse. Tytöistä tulee parhaat ystävykset, melkeinpä sisarukset. Lapsena Sara-kaimani hieman ärsytti minua, koska pidin tyttöä itsekkäänä ja hemmoteltuna, joka määräilee Sarri rukkaa terveyden ja kunnollisuuden perikuvaa. 

No, näin mustavalkoisia nämä tyttöhahmot eivät kuitenkaan ole. Sara paljastuu rohkeaksi huimapääksi, joka kiipeilee puissa ja villitsee kiltin ja järkevän Sarrinkin. Tytöt kapinoivat vastaan perinteisiä tyttömalleja. He ovat itsenäisiä, tekevät omia päätöksiä ja kokevat hurjia seikkailuja. Heitä kutsutaan jopa sinisukiksi. Sara poikkeaa monista tyttökirjan sankareista siinä, että hän ei halua käydä koulua vaan opiskella itse. Sarri taas tykkää koulunkäynnistä ja imee tietoa kuin sieni. Ensimmäisessä kirjassa on vahvaa rikkauden ja köyhyyden vastakkainasettelua, ja Sara kasvaa pohtimaan ihmisten eriarvoisuutta luokkayhteiskunnassa. Tytöt ovat hyväsydämisiä ja haluavat auttaa muita. Rikkaasta tuleekin köyhä, kun Saran isä menettää omaisuutensa, mutta tyttöjen sinnikkyys ja ahkeruus palkitaan ja aarre odottaa lopussa kumpaakin.  

Jatko-osa Sara ja Sarri matkustavat (1930) on tyttöromaani ja samalla matkakirja. Se perustuu paljolti Anni Swanin omiin matkakokemuksiin. Kirja sisältää historiallista faktatietoa ja yksityiskohtia, joita luin vähän yli hypäten. Sara ja Sarri matkustavat junalla pitkin Eurooppaa herra Krankin ja hassun seuraneitinsä kanssa. He käyvät Firenzessä, Sisiliassa, Venetsiassa, Unkarissa, Wienissä ja Tyrolissa. Tytöt ovat varsin neuvokkaita ja pääsevät helposti eroon pinnallisesta seuraneidistään, kun haluavat liikkua omin päin. Sara ja Sarri ovat toisinaan ihan kaksistaankin vieraassa maassa. Kirjaan on upotettu mukaan myös sadunomaisia kertomuksia. Eniten nautin kuitenkin tyttöjen seikkailuista, joissa oli jännitystä mukana. Oi, ihanat Sara ja Sarri!

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

Luin kirjailija Toivo Pekkasen (1902-1957) vaikuttavan omaelämäkerran Lapsuuteni (SKS, 1995) melkein yhtä kyytiä. Omien lapsuusmuistojen tarkka havannointi lapsen ja myöhemmin kasvavan nuoren näkökulmasta, on kaunista, surullista ja hieman ahdistavaakin luettavaa. Pekkanen kasvaa köyhyyden ja puutteen keskellä isän sairastuttua, ja nälkä on lähes jokapäiväinen vieras perheessä. Vaikka aineellinen ravinto onkin niukkaa, niin henkinen rikkaus ravitsee tulevan kirjailijan mieltä. Varsinkin, kun hän löytää kansakouluaikana lainakirjaston ja kirjat, joiden maailmaan hän uppoutuu lyhyinä vapaahetkinään.

Varhaisimpia lapsuuden kokemuksiaan Pekkanen muistaa jo kolmen vuoden iästä ellei aikaisemminkin ja hän kuvaa niitä aidosti lapsen silmin. Muistelmat päättyvät isän kuolemaan ja nuorukaiseksi kasvamiseen asti. Perhe, isä ja äiti sekä sisaret ovat keskeisellä sijalla lapsuuden maailman kuvauksissa kuin myös ympäröivä työläisten maailma ja työnteon kuvaaminen. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja kansalaissota näkyvät mukana ajankuvassa.

Omelämäkerrallista romaania luonnehtii kesä, aurinko ja valoisuus pimeyden hetkistä huolimatta. Kirjailija luo kuvan herkästä, mietteliäästä pojasta, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi, yksinäiseksi ja levottomaksi kulkijaksi. Kerronnassa hän välillä etäännyttää itsensä tuosta pojasta. Pekkanen kirjoitti omaelämäkertansa toivuttuaan halvaantumisesta 1953. Sitä pidetään yhtenä hienoimmista lapsuudenkuvauksista ja aikalaisiltaan romaani sai ylistävän vastaanoton. En voi muuta kuin olla täysin samaa mieltä. Itkuhan se lopulta pääsi, niin syvälle tuo kirja tuntoja kosketti.

"Pajassa oli hyvä olla, kun ei katsellut ihmisiä eikä kuunnellut heidän puheitaan, vaan istui syvässä hämärässä tuijottaen ahjon räiskähtelevää tulta, raudan ja teräksen tulenväristä valitusta ja vasaran ja lekan iskuja alasinta vasten."

Merja Jalon hevostyttökirjoja

Haaveilin pikkutyttönä monen tytön tavoin ratsastamisesta ja omasta hevosesta. Siihen innostivat erilaiset hevoskirjasarjat, joita luin urakalla. Muutaman kerran pääsin kokeilemaan itse ratsastamistakin, mutta harrastusta siitä ei kuitenkaan tullut. Merja Jalon Nummenlan Ponitalli-sarjaa luin lapsuudessani, ja ensimmäinen sarjan kirja Yllätysori on jo ilmestynyt 1977. Mielikuvat sarjasta olivat melkeinpä unohtuneet, kunnes palasin muistelemaan kirjojen pariin. Maailman paras hevonen (Otava, 1983) koskettaa edelleen, kun Kikan hevonen Husaari kuolee kirjan lopussa. Myöhemmin sarjan vaiheissa selviää, ettei se ollutkaan oikeasti Husaari vaan tämän kaksonen, johon hevonen oli vaihdettu!

Sarjassa on ilmestynyt tähän päivään mennessä hurjat 80 osaa eikä loppua näy. Päähenkilöt eivät kuitenkaan vanhene vuosikymmenten kuluessa, ja Kirsti Lahti (Kikka) on edelleen se 15-vuotias hevostyttö Liinakkotieltä. Vuodenajat tosin vaihtuvat. Seikkailut ja vaarat, jännittävät arvoitukset ja konnien jahtaaminen, ihmissuhteet ja ripaus romantiikkaa pitävät sarjan viihdyttävänä ja koukuttavana. Luin viimeisimmät sarjassa ilmestyneet kirjat Noiduttu huone ja Paholaisratsu (WSOY, 2013), ja sarjaan voi hypätä mukaan koska vaan. 

Nummelan Ponitalli on palanut tulipalossa ja nummelalaiset asustavat Penan tätien luona ränsistyneessä kartanossa. Hurmuripoika Repe Jussila valmistautuu salaa Kafka-hevosellaan kansainvälisiin estekilpailuihin Kikan kannustaessa. Repellä ja Kikalla on sutinaa keskenään ja siitä voi lukea esimerkiksi Kikka ja Repe: muistoja- kirjasta (WSOY, 2010). Nummelalaisia taas uhataan milloin aavella ja milloin vaarallisella moottoripyörähurjastelijalla. Kiinnostavan koukun sarjaan luo Repen äidin ilmestyminen takaisin Italiasta ja pojan ja äidin välinen katkera jännite.

Nummelan Ponitalli-sarja on muuttanut jossain vaiheessa Otavalta WSOY:lle ja kansikuvitukset ovat vaihtuneet aikojen kuluessa. Nykyissä kansissa ei ole enää sarjan henkilöhahmoja vaan hevoset pääosissa. Jalon toinen hevostyttösarja-Nea on taas Kariston kustantama. Nea-sarja teki uuden paluun viime vuonna, kun Ponityttö ja salaratsastaja (Karisto, 2012) ilmestyi yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Nea Kivi ei ole ihan tyypillinen hevostyttö, sillä hän on 12-vuotias aloittelija, joka kärsii lihavuudesta ja huonosta itsetunnosta. Hän onkin usein toisten tallityttöjen pilkan kohde. Nealla on upea hevonen Fantasy, jonka jalka on loukkaantunut. Joku kuitenkin ratsastaa salaa toipilaalla, ja Nea selvittelee outoja tapahtumia Fagerin tallilla. Kirja päättyy todella surullisesti.

Merja Jalo on tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa 4-5 kirjaa vuodessa. Aikaisemmin kirjailijalta ilmestyi myös hevoskirjasarjat Haavikon ravitalli ja Pappilan ponitytöt, jota hän kirjoitti yhdessä sisarensa Marvi Jalon kanssa. Nykyään hän kirjoittaa sisarensa kanssa suosittua Koiratytöt-sarjaa. Ahmimisikäisille lukijoille suunnatut nuortenkirjasarjat ovat olleet suosittuja lasten keskuudessa kauan, ja Jalo on saanut neljä kertaa Plättä-palkinnon eri vuosikymmenillä. Kirjailijan omilta Nummelan ponitalli-sivuilta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista luettavaa ja tulevien kirjojen aikataulut.

Oletteko lukeneet Merja Jalon hevoskirjoja? Mikä on jäänyt teille eniten mieleen?

Miten minusta tuli lukija

Mielikirjoista ja vaikuttavista lukukokemuksista kertominen on nyt oikein trendi-ilmiö! Pari kuukautta sitten ilmestyi Lukukeskuksen ja WSOY:n yhteistyössä toimittama teos Kirja, joka muutti elämäni (2013, toim. Anu Laitila & Silja Koivisto). Se sisältää noin kuutisenkymmentä lukijoiden omakohtaista ja hyvin henkilökohtaista tarinaa tärkeiksi koetuista kirjoista. Myös Helmet-kirjasto järjesti keväällä samanlaisen facebook-kampanjan kirjabloggareille, jotka kertoivat vaikuttavasta kirjasta, joka on muuttanut heidän elämänsä. Juuri ilmestyneessä Ismo Loivamaan toimittamassa antologiassa Miten minusta tuli lukija (Avain, 2013) tunnetut lasten- ja nuortenkirjailijat kirjoittavat lapsuutensa tärkeistä kirjoista ja lukuelämyksistään.

Minä olen oikeastaan jäävi sanomaan mitään näistä kirjoista, koska merkitykselliset ja nostalgiset lukukokemukset ovat hurjan kiinnostava aihe tutkimuksellisesti ja olenhan niitä itsekin kysellyt. Sen takia suorastaan ahmaisin kevyesti ja kerralla Miten minusta tuli lukijan ja tykkäsin. Kiinnostavaa on ihmisen muisti! Olen usein harmitellut sitä, että minulla ei ole lukemaan oppimisestani eikä ensimmäisestä itseluetusta kirjasta oikein mitään mielikuvia. Toki muistan kirjoja, jotka ovat jääneet mieleeni esimerkiksi vanhempieni lukemana. Miten minusta tuli lukija- teoksessa kirjailijat kertovat lukemaan oppimisestaan ja kuvaavat hyvinkin tarkasti tämän tärkeän taidon, oivalluksen hetkeä. Koskettavinta minulle oli lukea kirjastojen suuresta merkityksestä tulevien kirjailijoiden johdattamisessa kirjojen maailmaan ja lukemiseen kannustamisessa. Samaahan voi sanoa omaltakin kohdalta.

Kirjailijoiden nostamat tärkeät lapsuutensa kirjat, kuten monet tyttökirjat, viisikot, Tammen satukirjat ja sarjakuvat ovat rakkaita ja nostalgisia minullekin lukijana. Kirja sisältää myös tuttujen lastenkirjojen kansikuvituksia ja mustavalkoiset valokuvat johdattavat kirjailijoiden lapsuuden maisemiin. 

Antologian kirjailijoita ovat Maijaliisa Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvela, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi ja Maria Vuorio.

"Nyt minulla on hyllyt täynnä kirjoja kotona. Kun katselen niitä, mietin aikaa, kun omistin vain muutaman kirjan. Miten kallisarvoisia ne olivat, miten rakkaita." Marja-Leena Tainen

Mirkka, Masa ja Tuija

Olen seurannut intensiivisesti viimeiset pari viikkoa Ahosten vilkkaiden tyttöjen elämää ja aikuiseksi kasvamista Tuija Lehtisen koukuttavassa Mirkka-sarjassa. Sarjan päähahmoja ovat Mirkka ja hänen pikkusiskonsa Masa. Muita hahmoja ovat heidän isosiskonsa Memma, perheen vanhemmat ja lukuisat ystävät sekä poikaystävät. Sarja sisältää kaiken kaikkiaan 10 kirjaa, joista ensimmäinen Mirkka ja riparikesä ilmestyi 1987 ja viimeisin Mirkka, Masa ja uudet tuulet 1996. Neljä ensimmäistä kirjaa keskittyy enemmän Mirkkaan, mutta viidennestä osasta lähtien poikatyttö Masa on yhä enemmän äänessä ja sarjan loppupää keskittyykin Masan vauhdikkaaseen elämään. Sarjan alkaessa Mirkka on melkein 16-vuotias ja Masa 10-vuotias. Heidän vaiheitaan seurataan kahdeksan vuoden ajan.

Ahosten perhe kissoineen ja koirineen asuu idyllisessä omakotitalossa Voikukkatiellä. Heillä ei ole omenapuita, mutta niitä löytyy sitäkin enemmän naapurista, omalaatuisen Sontikkamuorin (Sylvin) pihalta, jossa syksyisin riittää omenvarkaita. Eräänä kesäisenä päivänä naapuritädin pihakoivun oksalla istuskelee kukkopilliä soitteleva tuntematon poika ja sekös herättää ihmetystä Ahosten tytöissä. Juuso-poika tulee piankin tutuksi koko perheelle ja erittäin läheiseksi Mirkalle. Mirkan ympärillä pyörii toinenkin poika vähän vaarallisempi Sepe "susi", josta on aina mukava kiusoitella pojaksi pukeutunutta Maissi Katariinaa eli Masaa.

Heti ensimmäisestä kirjasta lähtien ihastuin sarjan tyttökirjamaiseen tunnelmaan, josta aistii jotain hyvin Seljamaista. Erityisesti tykästyin Masan hahmoon, jonka valloittava ja ristiriitainen persoona sai minut välillä harppomaan pari Mirkka-kirjaa yli. Palasin niihin myöhemmin kuitenkin takaisin. Masan metkut saavat hyvälle tuulelle ja hän huijaa poikaidentiteetillään milloin kavereitaan, poikabändiä tai aikuisia. Masa on sarjan alkupuolella hyvin maskuliininen siilitukallaan, lihaksikkaana, jääkiekkoa ja moottoripyöriä harrastavana. Hurjat tappelut ja kolhut kuuluvat Masan elämään. Villikkotyttö kapinoi naiseksi kasvamistaan ja perinteisiä sukupuolirooleja. Kiinnostavaa on Masan muutos ja kasvu tytöstä naiseksi ja maskuliinisuuden ja feminiinisyyden joustava vuorottelu tämän hahmossa. Maskuliinisuus silti säilyy jossain määrin Masan olemuksessa ja teknillinen korkeakoulu ja ilmasotakoulu lopussa ovat hyvin miehisiä ammatinvalintataratkaisuja. Masassa on ehdottomasti tyttökirjallisia esikuvia alkaen poikatyttö Josta, rohkeaan Annaan ja rämäpäiseen Tiinaan.

Kirjailija kuvaa hyvin elävästi ja humoristisesti tyttöjen ja nuorten maailmaa. Mukaan mahtuu ystävyyttä, ihastumisia, ja romantiikkaa, seikkailua ja matkustelua, perhejuhlia, turvallista yhdessäoloa ja tavallista nuorten arkea. Lehtisen käyttämä kieli on myös hyvin luontevaa ja sujuvaa. Mirkka- ja Masa-kirjat ovat suunnattu ahmimisikäisille tytöille ja yläkouluikäisille, mutta suosittelen tyttökirjasarjaa kaikille tytöille ja naisille, jotka rakastavat tyttökirjallisuutta. Tämä on sitä aitoa ja perinteistä, viatonta ja lohdullista, missä ei ole ikärajoja! En tiedä, onko Mirkka-sarja nykyajan tyttökirjallisuutta enää, koska ajankuva on jo vähän nostalgista 80-90-lukua. Mitäs muut ajattelette tästä? Ehdottomasti sarja on jatkumoa meidän tyttökirjallisuustraditioomme. Olen niin iloinen, että luin nämä kirjat, koska vaikka olinkin murkku, kun ensimmäiset kirjat ilmestyivät, niin tyttökirjavaiheesta olin kasvanut silloin jo ohi. Onneksi minulle tuli myöhemmin uusi kasvun vaihe!

Kävin tulevan kirjani tiimoilta kirjailija Tuija Lehtisen luona ja juttelimme hänen työhuoneessaan, josta valokuvat on otettu. Tuijan työtahti on hurja ja hän kirjoittaa 3-5 kirjaa vuodessa. Syksyllä 2012 ilmestyi hänen sadas kirjansa Tuhansien aamujen talo. 59-vuotias kirjailija kirjoittaa monipuolisesti aikuisille, nuorille, lapsille, tytöille ja pojille. Esikoisnuortenkirja Enkelinkuvia hiekassa ilmestyi 1986. Aikuisten nahkoista nuorten nahkoihin siirtyminen käy kirjailijalta sulavasti. Lehtisen suositut tyttökirjasarjat käynnistyivät aluksi Mirkka-sarjasta ja myöhemmin tulivat Laura- ja Rebekka-sarjat. Kirjailijan omat suosikit tyttöhahmoistaan ovat Mirkka ja Rebekka. Tuija on ollut kova tyttö lukemaan pienestä asti ja tyttökirjat ovat aina kuuluneet hänen elämäänsä. Kirjailija muuten omaa hienot tyttökirjakokoelmat! Aikuiset lapset ovat lentäneet jo pesästä, mutta kolme suloista koiraa asuttaa Tuijan kotia. Kirjoittaminen on Tuijalle ilo!

Luettu Mirkka-sarja:

Mirkka ja riparikesä. Helsinki: Otava, 1987 
Mirkka, lukiolainen. Helsinki: Otava, 1988 
Mirkka ja Amerikan reissu. Helsinki: Otava, 1989
Mirkka ja ratkaisujen kesä. Helsinki: Otava, 1990 
Mirkka ja Masan metkut. Helsinki: Otava, 1991 
Masan eläinhotelli. Helsinki: Otava, 1992 
Mirkka ja Masan yksityinen juttu. Helsinki: Otava, 1993 
Mirkka, Masa ja Miss USA. Helsinki: Otava, 1994 
Mirkka, Masa ja suuri rakkaus. Helsinki: Otava, 1995 
Mirkka, Masa ja uudet tuulet. Helsinki: Otava, 1996

Tuija Lehtisen kirjoista ovat kirjoittaneet äskettäin Salla ja laajasti Kirsi!

Martta Wendelinin juhlanäyttely Tuusulan Rantatiellä ja kirja-arvonnan voittaja

Aleksis Kiven kuolinmökki

Aleksis Kiven kuolinmökki

Taitelijakoti Erkkola

Erkkola

Tänä lämpimänä toukokuisena päivänä suunnistin Tuusulan Rantatielle ja Erkkolaan. Taiteilijakoti Erkkolassa on Martta Wendelinin juhlanäyttely - Martta Wendelin 120 vuotta ajalla 2.5.-24.11.2013.

Kävelimme perheen kanssa Aleksis Kiven kuolinmökin ohi ja miten kauniisti valkovuokot kukkivat pihalla. Aleksis Kivi asui siellä viimeiset kuukautensa veljensä ja tämän perheen luona vuonna 1872. Pienessä mökissä on tullut monesti käytyä, mutta tänään se oli suljettu. Runoilija J. H. Erkon taiteilijakoti on lähellä Aleksis Kiven kuolinmökkiä Tuusulan Rantatien varrella. Erkko halusi asua lähellä ihailemansa kirjailijan viimeistä asuinsijaa ja rakennutti Erkkolan v. 1902.

Olin kovasti odottanut Martta Wendelinin näyttelyyn pääsyä ja odotukseni palkittiin. Erkkolassa on esillä kymmenittäin Wendelinin alkuperäiskuvituksia kirjoihin, kortteihin ja lehtiin sekä taiteilijan öljy- ja pastellimaalauksia. Esillä on runsaasti tyttökirjojen kansikuvituksia, jotka ovat niin tuttuja mm. Anni Swanin ja Mary Marckin kirjoista. Näinpä siellä ihanan kuvan Iris Rukan kansikuvaluonnoksesta, joka on ihan pakko nähdä vielä uudelleen!

Näyttelyssä kerrotaan myös Wendelinin elämästä ja taiteesta. Lainasin äskettäin kirjastosta Tuula Karjalaisen teoksen Ikuinen sunnuntai (WSOY, 1993), jossa käsitellään myös Martta Wendelinin elämää ja elämäntyötä kuvataiteilijana ja kuvittajana. Kirjastakin voi ihailla taiteilijan kuvien maailmaa, joiden sanotaan olevan jo suomalaisten alitajuntaa. Suosittelen lämpimästi Wendelinin hienoon juhlanäyttelyyn tutustumista ja kesällähän Tuusulan Rantatie on oiva matkustuskohde!

Sitten nuortenkirja-arvontaani, jossa väsäsin osallistujien nimet perinteisille paperilapuille ja arpojana toimi pikkuapulaiseni. Nuortenkirjapaketti menee Nafisanille! Onnittelut voittajalle!